Tämän päivän aiemmasta kirjoituksestani paistaa katkeruus läpi. En tahdo olla katkera, mutta tänään vain olen. Ei auta mikään. Olen katkera siitä, että ystäväni tuli vahingossa raskaaksi ja on varannut ajan aborttiin huomiseksi. Olen katkera siitä, että pomoni vaimo ja sisko ovat raskaana muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen. Olen katkera (ja iloinen) siitä, että siskoni saa vauvan muutaman kuukauden päästä ja vauveli potkii ja nyrkkeilee niin kovaa, ettei sisko välillä saa nukuttua. Olen katkera siitä, että serkkuni vaimo joka kärsii pco:sta tuli yllättäen raskaaksi, ja synnyttää ihan näinä päivinä. Ja olen katkera siitä, että kaikki ympärilläni tuntuu tulevan raskaaksi sillä aikaa, kun minä yritän pitää hymyä yllä ja näytellä sellaista naista, joka satsaa uraansa eikä halua vielä lapsia elämään. Katkera ja ahdistunut. Etsin jopa olemattomia oireita, ja tuotan jopa oikeita oireita, jotta voisin elää pienessä toivon kipinässä. Että ehkä viime viikolla tapahtunut ei ollutkaan keskenmeno, vaan pelkkä vuoto raskauden aikana, joiden yli vauva voi selvitä. Mutta tiesin jo viime viikolla, että tuosta ei mikään selviä hengissä. Vaikka olen voinut pahoin tänään. Vaikka minua on huimannut ja suuta kuivannut. En ole raskaana. Todistin sen toistamiseen tekemällä äsken testin. Ei haamun varjoakaan. Ei mitään toivoa. Ja vatsaan sattuu välillä vähän, eli eilen aloitettu uusi yrityskierros ei tule varmastikaan tuottamaan tulosta, sillä kehoni ei ole siihen vielä valmis. Luojan kiitos minulla on nyt avomieheni tuki. Vaikka hän ei kyllä koskaan oikein uskonut edes minun olevan raskaana. Ei edes kun hän näki viivan testissä. Vasta kun selkää ja vatsaa rupesi särkemään ja minä jouduin syömään paljon ibuprofeenia, hän tajusi, ettei tämä olekaan normaali kierto. Sain sentään kaulakorun tästä tuskasta. Se on kaunis, hopeinen riipus. Jossa on "timantti", eli kaunis timantin näköinen lasipala. Sitä näpelöin jatkuvasti. Muuttuisipa elämä tästä pian parempaan suuntaan. Tätä ahdistusta ei jaksa kauaa.