Sain palautetta eilen blogistani, että hirvittää tämä meidän hampaat irvessä yrittäminen.

Mietin tuota aika paljon. Olen herkkä negatiiviselle palautteelle - siihen olen löytänyt syitä lapsuudesta (vanhempien tappelut, koulukiusaaminen), mutta jos oikein pinnistän, niin voin ehkä päästä tuon yli, ja oikeasti miettiä, että mitä olen tänne kirjoittanut.

Ensinnäkin tiedoksi. Tämä blogi on ainoastaan perustettu tämän raskaudenyrittämisen vatvomiseen. Mielestäni nämä asiat eivät ole niin suuria, että tahdon joka päivä jutella niistä mieheni ja ystävieni kanssa. Mutta tahdon kuitenkin kertoa niistä. En ehkä teidän lukijoiden takia, vaan sen takia, että saisin ajatukseni dokumentoitua. Että voin sitten myöhemmin tutkailla tuntemuksiani ja ehkä kirjoittaa niistä enemmänkin. Mutta tahdon, että se, mitä tulen kirjoittamaan on todellista. En tahdo sitten jos ja kun minulla on lapsia, kirjoittaa lapsettomuuden tuskasta, ellen oikeasti muista miltä juuri silloin on tuntunut.

Jos vatvon asioita blogissani, niin se ei kuvasta suoraan käytöstäni todellisessa maailmassa. Mutta se kuvastaa sitä, miltä minusta juuri siinä hetkessä tuntuu. Ja tuska on välillä kova. Mutta sellainen minä olen. Tunteen menevät ylös ja alas. Vaikka olisin maani myynyt tänään, en vaivu syvempään epätoivoon, vaan tiedän, että huomenna olen jo paremmalla päällä. Ja jos olen taivaissa jonain päivänä, niin tiedän, että huomenna voin jo olla taas maan pinnalla. Todennäköisesti olenkin.

Mutta se, etten voisi kertoa näistä tuntemuksista tässä blogissa, joka on perustettu sen vuoksi, se ei nyt vain onnistu. En suostu suodattamaan tuntemuksiani, jotta toiset, voisivat olla paremmin mielin tästä meidän yrityksestämme. Sillä tämähän on meidän yritys.

Ja oikeastihan me "ei yritetty" puoli vuotta. Silloin en stressannut asiaa (ok, ehkä viidennen kerran jälkeen), eikä se tehnyt asiaan minkäänmoista muutosta. Kun rupesin stressaamaan, juomaan greippimehua ym. niin tärppäsi. Tärppäsi toisenkin kerran. Eli jos prosentteja katsotaan, niin olen onnistunut tulemaan raskaaksi nolla kertaa ei-stressattujen kuukausien aikana (5-6 kuukautta), ja kaksi kertaa (kahdessa kuukaudessa). Ja kun olen todennut olevani raskaana, en ole asiaa sen kummemmin stressannut. Ihan oikeasti. Olen tehnyt testit sen vuoksi, että on ollut tulossa juhlia joissa tarjotaan alkoholia. Olen halunnut tarkistaa kannattaako yhtään juoda, vai olla kuskina.

Ja kun olemme pitäneet kiinni siitä, että harrastamme seksiä joka toinen päivä, niin ei me hampaat irvessä ole sitä tehty. Mieheni on hyvä sängyssä, ja tahdon olla hänen kanssaan. Ja hän on ollut valmiina myös. Se, ettei häneltä ole tullut, on ollut ongelma joskus aiemminkin. Ei ole ollut kiinni siitä, että minä pakottaisin hänet seksiin, vaikkei hän haluakaan.

Sen myönnän, että keskenmenon jälkeen olisi voinut odottaa muutaman päivän enemmän. Mutta kun teki mieli. Ja jos tekee mieli, niin kroppa on valmis. Näin ainakin oletin. Kroppaansa pitää kuunnella.

Tämä ei ole pelkästään puolustelua. Tämä on myös itselleni pieni tarkistus, että ollaanhan tässä oikealla asialla.

Ja jotta lukijat voisivat hengähtää helpotuksesta, niin ei me oikeasti tätä asiaa mietitä jatkuvasti. Olen kirjoittanut tänne sen, mikä pälkähtää mieleeni. Ja jos kerran päivässä-kahdessa kuulostelen kroppaani, niin ei se tarkoita stressaavani asiaa jatkuvasti. Ihan tosi. En stressaa tätä. Minulla on ollut muita stressin aiheita tässä viime aikoina. Tämä on ollut kiva yhteinen harrastus.

Sitten taas oireiden seuraamiseen. Ei ole ollut mitään oireita. Vähän sattui alavatsaan tänään, kun siivosin asuntoamme. Sitä samantyyppistä jomotusta, kuin mitä kuvailin aiemminkin. Keskiviikkona olen laskenut, että voisi menkkoja odotella. Mutta raskaustestiä en tee, ennen kuin menkat ovat kunnolla myöhässä tai jos pitäisi taas lähteä viihteelle.