Eilen oli vähän känkkäränkkäpäivä meikäläisellä. Käytiin miehen kanssa sohvia ja muita kalusteita katselemassa, ja ollaan oikeasti samoilla linjoilla niiden suhteen - paitsi sohvan suhteen. Minä haluan sellaisen sohvan, jossa mahtuu löhöillä, ja mies ihastu taas sellaisiin napakoihin nahkasohviin. Kyllä minäkin niiden linjakkuudesta tykkään, mutta en oikein näe itseäni imettävän makuultaan niiden päällä. Enkä näe niitä ihania erivärisiä sisustustyynyjä, joita niin toivon kotiini, niissä myöskään. Ja sitten jatkui linja silleen, että Bauhausissa minun ideani tyrmättiin kerta toisensa jälkeen huonoina, ja sitten tarjottiin toisia ei niin hyviä ideoita (minun mielestäni) tilalle. Ei ollut kivaa, kun sama virsi jatkui koko reissun. Ja mies on kuitenkin jossain vaiheessa sanonut, että oikeastaan hän ei kauheasti edes näe koko sisustusta sisustamisen jälkeen, joten periaatteessa minä voisin hyvin toteuttaa vaikka mitä, eikä hän edes sitä huomaisi. Mutta kun minä hölmö yritän ottaa hänet mukaan juoneen, niin mikään minun toivomukseni ei mene läpi. Olen värikäs ihminen. Kyllä hän sen tietää. Silti hän yrittää saada läpi harmaa-ruskea-musta-linjaa. Ja kyllä nuokin värit minulle käyvät, jos vaan saan lisätä vähän anilliininpunaista, limeä ja turkoosia sekaan. Mutta mies saa hepulin, kun näkee jotain "vaaleanpunaista". Hän ei näe kokonaisuutta. Mutta sen minä sanon, että pinkkin ja nuo muut toivomani värit hän saa luvan sulattaa pienissä määrin. En minäkään pinkkiä seinää välttämättä halua (no, ehkä haluankin, mutta pidän järjen mukana suunnittelussa, että saisin asiat hyväksytyiksi), mutta muutama sen värinen tyyny ei vie koko maskuliinisuutta pois mieheltäni. Ei vie. Uskokaa pois. no, noista ja parista muusta jutusta aiheutui sitten mököttämisvaihe, joka ei mene ohi ihan noin vain, kun on alkanut. En suoranaisesti ole vihainen, enkä edes loukkaantunut, vaan enemmänkin masentunut, kun saan sellaisen vaihteen päälle. Mieskin näkee, kuinka surullinen olen, ja yrittää sitten piristää minua vaikka millä. Mutta kun se ei mene ohi, koska se ei ole vihaisuutta tai loukkaantuneisuutta, vaan alakuloa.. no, mies teki minulle lettuja jäätelön kera illalla, ja se auttoi aika mukavasti.

Yöllä nukuin huonosti, ja viiden jälkeen vaavi potki oudosti mahassa. Potki suoraan alaspäin, mikä tuntui epämiellyttävältä. ikäänkuin hän tahtoisi jo ulos. onneksi sentään pysyi vielä siellä, koska nyt juuri ovat tosi kriittiset viikot selviytymisen kannalta käsillä. Jos lapsi syntyy nyt, hänellä on minimaaliset mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta jos pysyy siellä vielä muutaman viikon, niin mahdollisuudet kasvavat huomattavasti. Olen siis nyt 22+6 rakenneultran mukaan ja 22+4 neuvolan laskujen (lasketun ajan) mukaan. Huomenna on luvassa neuvolakäynti, ja minua kauhistuttaa vaa'alle astuminen, koska tänä aamuna painoin taas enemmän, kuin koskaan, ja tiedän, että minun vaakani vielä näyttää 2-3 kiloa vähemmän kuin neuvolan. Olen siis jossain 75:n kilon paikkeilla. Ei kaunis luku minun 161 cm:lle, vaikka kuinka olisin normaalistikin painava ulkonäkööni nähden... Sinänsä en mielestäni vielä ole paisunut (muuta kuin mahan ja rintojen kohdalta) mitenkään paljon. Naama näyttää ihan vähän pyöreämmältä, mutta niinhän se menee aina. Reidet ovat normaalin tukevat, kuten myös käsivarret. En oikein muusta osaa katsoa mittoja. Enkä ole mitannut niitä ennen raskautta, joten tämäkin on vain silmämääräistä. En ole kuitenkaan paisunut muodottomaksi, vaan maha on vain pyöristynyt entisestään. ja se on nyt aika iso. Äitikin kauhisteli eilen, että onpa se kasvanut..