Tänään on luvassa mukava päivä. Hyvä ystäväni sai tytön aamulla pitkän synnytyksen jälkeen, ja jostain syystä olen vain iloinen asiasta. En pätkääkään katkera tai kateellinen, vain ja ainoastaan iloinen ja onnellinen.

Eilen ei jaksettu harrastaa illalla, mutta korjattiin se aamulla, joten väli meni nyt puoleksitoista vuorokaudeksi, mutta kaksihan siinä välissä saa olla, joten varmaan ihan ok.

Enää ei ole ollut niitä pahan olon tunteita, jotka vaivasivat minua keskenmenon jälkeen. Mutta rintoja särkee vähän ja pää on kipeä. Nyt en kuitenkaan ole jaksanut analysoida niitä tarkemmin. Kyllä se sitten ajallaan selviää, jos on selvitäkseen.

Olen siirtänyt toivoni kuun puolivälin jälkeiseen aikaan, jolloin täti tulee käymään, tai ei tule. Sitähän tässä toivotaan. Mutta tällä kertaa ei epätoivoisesti. Tällä kertaa olen oikeasti ottanut iisisti, ja rauhallisesti. En vatvo tätä asiaa jatkuvasti. Voikohan olla niin, että kun pääsen purkamaan ajatukseni tähän blogiin, niin ei tarvitse niitä säästää korvien välissä.

Hassua sinänsä on se, että mies on tässä vaiheessa havahtunut kyselemään miten voin, ja olenko surullinen jne. Kai se niin menee, että miehet eivät vaan heti tajua asiaa, kun sen pamauttaa heille. He tarvitsevat viikkoja asian sulattamiseen. Ja kun minä olen jo ehtinyt surra loppuun keskenmenojeni tuskan, niin mies vasta hoksaa, että taitaa olla aika rankkaa saada keskenmeno kaksi kertaa viiden-kuuden viikon sisään. No, ei ole enää. Nyt katselen tulevaisuuteen.

Sisko oli kysellyt neuvolassa tästä minun tilanteestani, että onko normaalia saada keskenmenoja näin usein, eikä muita tärppejä. Ja kuulemma on. Kun osaa odottaa raskautta, tekee testin niin varhaisessa vaiheessa, että keskenmeno on aika yleistä. Mutta viime km oli kyllä sen verran kivulias, että olisin ihan normaalien menkkojen yhteydessä kyllä ihmetellyt, että mistä nyt tuulee.

Olen lueskellut muita km-tarinoita, ja ihmetellyt kuinka rankasti jotkut sen ottavat, että tulee km ensimmäisen viikon aikana, jolloin sen on saanut selville. Jos on kauan yritetty ja on hoitoja takana, niin sen kyllä ymmärrän, mutta muuten on vähän ylidramaattista tehdä asiasta ison asian. Siis ihan fyysisesti. Olenhan minäkin tässä blogia kirjoitellut, mutta se, minkä ulospäin näytän on ihan eri asia.