Eilen oli ihana päivä. Olo oli oikein mainio. Sen verran oli välillä pahaa oloa ilmassa, että en tuntenut tarvetta huolestua sen poissaolosta. Mutta olin täysin työkykyinen ja jaksoi vetää illan salibandytreenitkin täysillä. Todella pitkään aikaan pääsin kunnolla liikkumaan. Jouksin tyttöjen kanssa ja olin mukana heidän pelissään. Oikein innostuin ja vähän harmistuin, kun tajusin, että minulta menee tämä salibandykausi ohi. Siis oman joukkueeni suhteen. On jo ikävä sitä touhua. Vaikka motivaatio onkin ollut hukassa viime keväästä saakka, niin nyt olisi taas purrut se tuttu kärpänen, joka vie mennessään joka syksy, kun uusi kausi on aluillaan. Mutta nyt saavat kaverit pärjätä ilman luottoveskaria. Yhdeksän vuoden aikana en ole missannut yhtään sarjapeliä! Siis oikeasti aika uskomatonta. Siellä on rämmitty flunssassa ja mahataudin jälkimainingeissa. Mutta se rakkaus lajiin on ollut niin vahva, ettei ole voinut jättää pelejä väliin. Viime kaudella tuli toinenkin maalivahti, joka helpotti minun osuuttani huomattavasti. Alan olla jo aika seniori salibandyssä, siihen nähden, että kuitenkin toivoin perhettä aika pian. Mutta nyt se siis on meneillään, ja toivon, että vielä jaksan tämän jälkeen pelata jonkun kauden.

Tänä aamuna käytiin kuuntelemassa sydänääniä. Ei ollut ihan varma kuuluuko ne vielä, mutta siellä ne olivat. Pitkän etsinnän jälkeen ne löytyivät vahvoina ja tiheinä. Yli 170 lyöntiäkin oli välillä. Taitaa tulla pikkuisesta äitin tyyppinen jännittäjä.

Täällä muuten jännätään myös yhtä ultraääntä. Elishia K. Olen seurannut blogiasi jo usean vuoden ajan ja ajatella, jos me nyt sitten saadaan vauvat suunnilleen samaan aikaan. Liikutun aina kyyneliin, kun ajattelenkin sinua. Toivon parasta teille!