Tänään siis alkoi yhdestoista viikko. Edelleen harmittaa se menetetty viikko pikkuisen, kun oltaisiin lähellä vähän varmempia aikoja, kun päästäisiin sen 12:a viikon ohi. No, mutta nyt elellään näin.

Näin ystävääni eilen illalla, joka on vähän pidemmällä raskaudessa. Laskettu aika on joulukuussa. Muistan sen hetken, kun sain kuulla, että hän on raskaana. En pystynyt iloitsemaan sitä ollenkaan, kun olin niin surullinen omasta tilanteestani.Itkin vain, ja podin siitä vielä huonoa omaatuntoa. Olin juuri saanut sen ensimmäisen varhaisen keskenmenon ja sitten tuli tuo uutinen. Ja lisäksi selvisi, että he aloittivat yrittämisen muutama kuukausi meidän jälkeen. Eli voisin olla häntä edellä, ellei olisi kestänyt näin tuhottoman kauan tulla raskaaksi. Ja jos olisin pidemmällä, olisin jo varmemmalla pohjalla raskauden suhteen. Nyt pitää vielä odotella ja ihmetellä muutama viikko. Ja sen jälkeen taas muutama kuukausi, että lapsi syntyessään selviäisi jne.

Eilen ei ollut enää yhtä kaamea olotila kuin maanantaina. Illalla olo jopa oli muutaman tunnin verran ihan hyvä. Käytiin maalla ja jopa kävelyllä puutarhassa. Syötiin puusta omenaa ja poimittiin maasta sipuleita ja muuta kotiin. Tuntui ihanalta käppäillä pitkästä aikaa ulkosalla ihan hyvillä mielin ilman pelkoa pahasta olosta.

Kun päästiin kotiin paha olo palasi, mutta ei niin pahana. Ja nytkin se on vielä siedettävä, eli tulin töihin parin päivän kotityörupeaman jälkeen. Eilen tein kyllä enemmän kuin normaalina työpäivänä, joten sen puolesta ei nyt ole yhtään huono omatunto. Mutta vähän ahdistaa täällä, kun työkaverit (miespuoliset) eivät oikein tajua kuinka paha olo minulla on, kun on paha olo, eikä tajua väsymyksen määrää myöskään. Ja eivät myöskään tajua tätä herkkyyttä. Minua pompotettiin eilen kotoakäsin aika paljon, ja itkeskelin siellä siitä. Ei ollut mukavaa. Mutta pakko kestää. Tämä on oikeasti mukava työpaikka, vaikka nyt onkin kaikkien stressikynnyt ylittynyt.