Viime maanantaina kävin sairaalassa vauvan painoarviossa. Silloin lääkäri sanoi, että jos minä niin toivon, niin hän voi käynnistää synnytyksen heti. Mutta ei suositellut sitä. Sovittiin, että tullaan viikon päästä uudelleen käynnistykseen, ellei synnytys ole käynnistynyt ennen sitä itsestään. Ja näin olen pitänyt tätä päivämäärää d-day:na, eli ellei ole mitään tapahtunut viikon aikana, niin tänään käynnistetään synnytys.

No, tänään sitten käytiin tyksissä ja oli kaikki valmiina, sairaalalaukkuja ja eväitä myöten. Koiralle oli hankittu hoitaja ja jääkaappi tyhjennetty. Ja kaikille sukulaisille kerrottu missä mennään. Itse oli pieni pelko, että jos ne sittenkin peruu lupauksensa, eikä käynnistäkään, mutta koska tämä mennyt viikko oli tuskallisen piinallinen (mentiin siis tiistaina yli lasketun ajan), niin elin silti siinä uskossa, että maanantaina mennään synnyttämään.

Kuten nyt varmaan arvaatte, niin ei saatu tänään käynnistystä. Vauvan painoarvio oli pudonnut viime viikosta (yksi mitta saatiin ultralla viimeksi aika heikosti, ja sanoivatkin että voi olla viime arvio yläkanttiin) ja lääkärin mielestä tämä vauva mahtuu ulos hyvin vielä puolentoista viikonkin kuluttua.

Nyt vielä uhkasivat, etteivät käynnistäisi edes ensi viikolla synnytystä, koska tulee viikonloppu siihen väliin. No, tämän sain sentään puhuttua niin, että maanantaina katsotaan, ja ensi viikolla käynnistetään, ellei oli itsestään tullut ulos ennen sitä.

Arvatkaa olinko rikki, kun kuulin, ettei tänään jäädäkään synnyttämään tätä itsepäistä vauvaa?! Masennuin täysin ja rupsein parkumaan, kun päästiin ulos toimenpidehuoneesta. Vaadin lantioröntgeniä, ja sen sain. Tulokset saan viimeistään huomenna, mutta laiha se on lohtu, koska tuskin se mitään muuttaa.

Ja joo, tiedän että sekä minä että vauva voidaan paremmin kun synnytys käynnistyy itsestään, mutta kun ollaan jo viikon yliajalla ja luvattu deadline ohitettu, niin tuntuu se todella kamalalta. Olin ladannut “hieman” odotuksia tälle päivälle. Pelännyt, kammonnut, iloinnut ja odottanut kuin kuuta nousevaa. Olin siis henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään ensimmäisen lapseni. Ja sitten se otetaan pois minulta. Tuntuu kuin minua olisi petkutettu ja minulta olisi varastettu lapsi. Vaikka mahassahan se vauva edelleen on, mutta nyt se tuntuu todella etäiseltä. Olen vihainen vauvalle, koska hän ei ole syntynyt, ja koska hän ei olekaan niin iso kuin varoiteltiin, mikä olisi antanut minulle sen luvatun synnytyksen. Olen katkera vauvalle, koska hän aiheuttaa minulle nämä fyysiset tuskat, ja nyt tämän päivän aikana myös henkiset tuskat. Ja samalla vauva on autuaan tietämätön äitinsä vihaisuudesta. Ja täysin syytön. Mutta just nyt olen silti tositosi vihainen hänelle. Koska hän ei voi tulla ulos, kuten normaalit lapset siinä lasketun ajan kohdalla, tai pari päivää sen jälkeen (keskiverto lapsi syntyy kuulemma 40+2 vai 3 päivänä).

No, eiköhän me saada selvitettyä välejämme tässä piakkoin vauvan kanssa. En usko, että olen hänelle pitkään vihainen, kunhan hän päättää tulla ulos (nyt turhankin viihtyisästä) kohtukodistaan.

Henkisesti kyllä rankin päivä pitkiin aikoihin.. Onneksi sain lohdutukseksi kivan lahjan mieheltäni: shiatsu-hierontaistuimen sillä voin surruuttaa pois itkut ja samalla saada selkääni parempaan kuntoon ennen luonnollisesti käynnistynyttä synnytystäni.