Palasin juuri työpaikalleni ultraäänestä. mahaa möyrittiin oikein olan takaa, mutta koska kyseessä oli lääkäri, en kauheasti pelännyt käsittelyn häiritsevän mahan asukkia.

Jo ennen kuin lääkäri paljasti sukupuolen, näin (myös mieheni kertoi nähneensä) pienen vehkeen siellä jalkojen välissä. Lääkäri vahvisti minun varmaksi julistamani tiedon, ja äitini epäilemän tiedon. Meitä tulevia äitejä, jotka tiedämme etukäteen kumpaa sukupuolta vauva on, on ehkä puolet. Toinen puolisko erehtyy - eli ihan tuurillahan sitä arvataan. Mutta silti minulla on ollut kovin vahva tunne pojasta koko raskauden ajan. Olen kyllä kieltämättä toivonut tyttöä pikkuisen enemmän, mutta olen alusta saakka asennoitunut poikaan. Mieheni suvussa on tyttövauvoja todella harvoin nähty, joten se ehkä vahvisti epäilyksiäni. Mutta poikaa olen odottanut jo reilut 19 viikkoa, ja poikaa odotan toivottavasti vielä reilut 20 viikkoa :-)

Eilen mieheni sai ekaa kertaa tuntea vaavin liikkeet mahassa. Näillä viikoilla ei kuulemma vielä pitäisi pystyä tuntemaan ulkoapäin liikkeitä kovin hyvin, mutta kyllä hän ne tunsi kaksi kertaa, kun vaan sanoin, että milloin piti tunnustella. Hassua on, etten ole ollut kovinkaan moksiskaan (toki iloinen, mutten onnesta sekaisin, kuten jotkut asian ilmaisevat) liikkeistä. Mutta eilen, kun sain jakaa sen tunteen mieheni kanssa, olin huomattavasti iloisempi ja onnellisempi asiasta, kuin yksin tuntemani liikkeistä. Olenkin ollut aina sellainen, että olen tahtonut jakaa kokemukseni muiden kanssa, ennen kuin osaan itse arvostaa näitä kokemuksia. En tiedä mistä johtuu, mutta kai se on jonkinlainen toisten hyväksynnän tarve. Who knows..