Tänä aamuna jäkätin ja jäkätin asioista miehelle. Tajusin itsekin, että nyt taitaa hormoonit olla vähän ylös alas, kun kaikki ärsytti. Mutta en voinut itselleni mitään. Jatkoin jäkätystä. Ja sitten pyysin hiljaa mieheltä anteeksi, että olen vähän huonolla tuulella tänä aamuna. Ei ollut moksiskaan koko hommasta. Taitaa olla jo tottunut minun kohtauksiini. Ja niitähän minulla nyt saa ollakin. Kyllätässä kroppa on sen verran koetuksella, että varmasti mieliala vaihtelee ylös alas jo senkin takia, puhumattakaan hormooneista, jotka tekevät oman pikantin lisänsä tähän olotilaan.

Pomoni sanoi eilen osuvasti, kun kerroin että olen todella huonossa hapessa, että raskaana oleminen ei näytä olevan mitään hauskaa. Juu ei ole ollut vielä tässä vaiheessa. Se joka sanoo minulle, että minun pitäisi nauttia raskaudestani, saa minulta äkkiä turpaan. Kun ei nuku tai syö, on joko todella pahoinvointinen tai todella rättiväsynyt. Ja kun nämä molemmat oireet ovat jonkun sekunnin poissa, on mielialat ihan ylös alas. Ja jos tämänkin oireen ohi pääsee, niin häntäluuta särkee tai nokka on tukossa.

Mutta pahin näistä on edelleen paha olo. Oi sitä päivää, kun se hellittää, niin menen lenkille. Siivoan. Menen moikkaamaan ystäviäni, joita en ole tavannut pitkään aikaan. Menen shoppailemaan (miten on mahdollista, että rahat ovat loppu vaikken ole shoppaillut mitään?!). Menen pelaamaan salibandyä (harrasteporukassa rauhallisesti, sarjapelit saavat jäädä tältä kaudelta). Menen saunomaan.

Ajateltiin marraskuussa lähteä mieheni kanssa etelään. Mutta ennen kuin tämä paha olo hellittää, en uskalla tilata matkaa. En tahdo matkustaa jos paha olo jatkuukin. Ja sehän on mahdollista, vaikka useimmiten olo helpottaa 12 viikon kohdalla.

Nyt siis ollaan kymmenennellä viikolla, eli 9+1. Tuntuu ikuisuudelta tuo 12:a viikko.

Juuri nyt ei ole paha olo. Kenties se on hyvä merkki. Kenties huono. Vaikka valitan pahaa oloa, se tuo jonkinmoista turvallisuutta. Tai sen puuttuminen turvattomuutta.