Oudon maanantain jälkeen oloni on huonontunut. Olen väsyneempi, hermoheikompi ja paha olo on ollut vahvemmin läsnä jatkuvasti. Ajattelin jo, että olisin tottunut tähän, mutta ei. Eihän tällaiseen totu. Miten kemoterapiassa käyvät ihmiset jaksavat tätä? Kai sen jaksaa, kun on kyse elämästä ja kuolemasta. Ja kyllä minäkin tätä kestän, kunhan se jossain vaiheessa osoittautuisi kannattavaksi. Nyt tämä on hyvin turhauttavaa, kun en tiedä, onko vatsassani kasvavaa lasta, vai pelkkä tyhjä pussi. Olen leikitellyt ajatuksella mennä yksityiseen ultraan, mutta neuvolatätini sai minut kyllä tuntemaan itseni tyhmäksi, kun tätä häneltä kyselin. Kuulemma harvat käyvät ultrassa, ja että voin ihan hyvin vielä odottaa ensi viikon perjantaihin. Mutta mitä jos mahassa ei olekaan mitään? Kärsin turhaan puolitoista viikkoa enemmän. Tai mitä jos ei vielä ensi viikon perjantainakaan saada esiin sydänääniä? Ei se ole minun rakenteellani yhtään varmaa, että ne saadaan esiin vielä silloin. En ole hoikka, ja kohtuni on taaksepäin taipunut.

Alaselässä on aika usein tuntemuksia. Ei kovaa kipua kuin viimeisimmässä keskenmenossa, vaan sellaista lämpöä ja kevyttä kipua. Oletan, että kohdun kasvaminen aiheuttaa minulle näitä selkäsärkyjä juuri tuon kohdun muodon takia. Miten maha voisi siitä särkeä, jos kohtu kerran on selän puolella?

Oi että odotan sitä, että (jos) saan kuulla sydänäänet tai nähdä elävän lapsenalun mahassani. Silloin voin vihdoin huokaista helpotuksesta ja alkaa suunnitella vähän eteenpäin. Olen kova suunnittelemaan, mutta nyt en ole tehnyt tasan tarkkaan mitään suunnitelmia tämän tilanteen vuoksi.

Minua kauhistuttaa ajatus siitä, että tämä raskaus menee kesken. En pääse siitä ajatuksesta yhtään pois. En mieti sitä ihan jatkuvasti. Minulla on onneksi työ, joka vie päivisin huomioni lähes täydellisesti, mutta muut hetket ovat vähän kiikunkaakun. Mietin välillä ja yritän laskea todennäköisyyksiä. Mutta eihän niillä ole väliä oikeasti. Joko mahassa on jotain tai siellä ei ole. Ja joko se jokin selviää tai sitten ei selviä. Aika sen kertoo. Ja minä olen kovin huono odottamaan yhtikäs mitään. Ja eniten minua kauhistuttaa se, että jos tästä ei tule mitään - olen "tuhlannut" aikaa aivan tuhottomasti. Jos tämän lapsen alun saattamiseksi meni kahdeksan kuukautta, niin meneekö seuraavaankin niin kauan? Olenko tuhottoman vanha, ennen kuin saan lapsen - vai saanko lapsia ylipäätään?

No, tämä on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Nyt olen vatvonut tätä asiaa tältä päivältä tarpeeksi. Onneksi voin purkaa tuntoni tänne. Ei tarvitse sitten miettiä niitä jatkuvasti.