Niin, perjantainahan me nähtiin ultrasta meidän oma lapsemme. Oli se ihmeellistä, vaikken ruvennutkaan pillittämään. Jännitin aivan liikaa siinä vaiheessa. Mies oli mukana ultrassa, vaikka se tehtiin alakautta. Sanoin lääkärille, että "tuo" pitää asettaa siten, ettei se nää tuonne alas. Ja niinhän se tehtiin. Ja kaikki meni hyvin. Kohdun sisäinen raskaus. Sitä en ikimaailmassa uskonut. Olin täysin varma, että siellä ei ole mitään. Aivan satavarma siis. Olin yllättynyt, kun lääkäri vaan sanoi rauhallisesti, että tuossa se sikiö nyt on. Liikkui pikkuisen. Sydän löi aika kovaa. Pää oli iso, mutta ihan selkeästi sen muotoinen, kuin tuossa vaiheessa pitääkin olla.

Sanoin jo alussa lääkärille, että vaikka menkat alkoivat 20.6. niin epäilen, että ollaan vähän myöhemmin saatu lapsi aikaiseksi, kuin mitä menkat osoittavat. Koska minullahan oli varhainen keskenmeno siinä alla. Ja niinhän se olikin. 9+2 muuttui kertaheitolla viikkoa nuoremmaksi, eli 8+2. Ja nyt sitten mennään 8+5. Ja pahaa oloa voi pukata näin ollen kauemmin kuin aluksi toivoin. Mutta nyt on hyvä syy voida pahoin, joten en valita siitä aivan hirveästi. Tai todennäköisesti valitan, mutta samalla myös kestän sen ja iloitsen pahoinvoinnin syytä.

Töistä päästyämme suuntasimme pakkaamaan tavarat ja sitten äitini luokse. Hän sai kunnian tietää vanhemmista ensimmäisenä tulevasta lapsesta. Näytin hänelle ultrakuvia ja kerroin, että tässä on "työnimi" (eli se nimi, josta ollaan vitsailtu jo yli vuoden, että lapsi tulee saamaan - isoisäni perussuomalaisen todella ei-modernin nimen yhdistettynä mieheni ei-moderniin ruotsalaiseen nimeen, kamala yhdistelmä). Äiti repesi nauramaan ja sanoi vaan "älkää nyt, ihan tosissaan?". Sitten hän halasi minua ja onnitteli miestä. Ja sitten juteltiin vähän siitä. Ei ollut kuulemma tajunnut yhtään mitään, vaikka ollaan oltu tosi paljon siellä nyt loppukesästä. Ja minä olen voinut pahoin ja juonut vettä enemmän kuin koskaan. Enkä ole elokuun useissa sukujuhlissa ja muissa juhlissa koskenutkaan alkoholiin. Äiti sanoi, että minun elämä tulee muuttumaan kokonaan. Itse en ole ajatellut vielä niin kauas eteenpäin. Nyt ehkä uskallan jo vähän hellittää sitä suunnittelukieltoa, vaikka odotan kyllä vielä viikkoon 12 ennen kuin kokonaan hellitän.

Isä oli myös onnellinen. Halasi minua, kun vihdoin tajusi mitä kerroimme. Hän ei ymmärtänyt nimivitsiä eikä ultran kuvaa, vaan hänelle piti kertoa että tuo tuossa on meidän lapsi. Miestä hän ei hoksannut onnitella, ennen kuin minä sanoin, että onnitelkaa nyt tuotakin. Samalla kerroimme myös siskoni miehelle, joka sattui olemaan paikalla. Kaikille painotimme, että pitää pysyä hiljaa asiasta vielä muutaman viikon ajan.

Mieheni vanhemmat eivät yhtä paljon innostuneet asiasta. Totesivat vaan, että "ai, tekin saatte lapsen" - heillä on kaksi lastenlasta aiemminkin ja ovat hyvin paljon enemmän varautuneita tunteidensa suhteen. Nyökkäsivät minua kohti sentään. Ja myöhemmin kyllä jotain mieheni äitin kanssa juteltiin neuvolassa käymisestä. Mutta aika vähän.

Miehen äiti oli ehtinyt kertoa jo miehen veljelle, mikä vähän harmitti. Olisi ollut ihan kiva, jos mies olisi itse saanut kertoa. Mutta niinhän se menee aina, jos miehen äidille kertoo jotain. Tietotoimisto levittää sitten sanaa. Mutta painotimme kyllä, että vielä ei olla varman päällä, joten ollaan hiljaa vähän aikaa vielä.

Viikonloppuna olin kuskina saaristojuhlissa. Paha olo loisti poissaolollaan koko lauantain. Mutta yöllä, kun alkoi tulla nälkä, tuli myös paha olo hiipien takaisin. En tiedä oliko närästystä (syötiin juhlissa grillattua rasvaista ruokaa), vai ihan raskaudesta johtuvaa. Auttoi, kun söin muutaman daim-murusen jonka löysin laukusta.

Sunnuntai oli kamala. Olin täydellisen väsynyt ja nukuinkin päivällä kaksi tuntia. Paha olo oli koko ajan vähän läsnä. Lounaan sain syötyä kunnolla, mutta päivälliseksi tarjottiin makkarapaistosta, enkä pystynyt syömään sitä. Söin siis salaattia ja lounaan jämiä. Todella vähän. Ja tämä jatkoi pahaa oloa aina iltaan saakka. Makkara tekee nykyään tosi pahaa. Yäk.

Tänään on tavallinen paha olo jatkunut. Alaselkä on vähän hellänä, kun harrastettiin vähän miehen kanssa eilen illalla. Olin luvannut jo lauantaina, mutta ei ollut tilaisuutta, joten se sai odottaa eilisiltaan saakka. Mies oli onnessaan. Minä en kauhean innoissani asiasta tällä hetkellä ole, mutta ei minulla kauheasti sitä vastaankaan ole, jos ei ole paha olo.