Eilinen olo oli outo. Välillä en tuntenut itseäni yhtään pahoinvoivaksi, enkää raskaana olevaksi. Ja huolestuin jo, että nytkö se tuulimuna ilmestyy. Olen kieltämättä miettinyt sitä aika tiuhaan viime päivät. Tai en päiviä, vaan enemmänkin unet menevät nyt ultran puolelle. Tahtoisin saada vahvistuksen asiaan suuntaan tai toiseen. Neuvolatäti kuitenkin yritti laittaa minulle jäitä hattuun, ja sanoi, että kyllä minä kestän seuraavaan käyntiin saakka. Siirsin muuten sitä ensi maanantaista seuraavaan perjantaihin, jotta sydänäänet kuuluisivat varmemmin. Eivät ne Dopplerilla silloinkaan välttämättä kuulu. Mutta päätin, että jos silloin ei kuulu, niin menen vaikka yksityiselle. Vaikka neuvolatäti sanoi, että voidaan ehkä järjestää ylimääräisen ultran, ellei niitä ensi viikon perjantaina kuulu. Eli puolitoista viikkoa piinaa. Saa nähdä kauanko jaksan odottaa. Ja tarviiko odottaa. Voihan olla, että tämä menee kesken ennen sitä. Olotilani on outo. En ole huolissani, vaan mietteliäs. Tiedän, että jos kyseessä on tuulimuna, niin se on sitä ollut koko ajan. Siinä tapauksessa vauvaa ei ollut koskaan edes olemassa. Muuta kuin omissa toiveissa. Voihan muutakin mennä pieleen. Mutta tavallaan ajattelen, että eikö nyt kaksi varhaista keskenmenoa riitä minulle? Eikö olisi aika saada se vauva. Eihän se noin mene. Tottakai tiedän sen. Ihmiset jotka ansaitsisivat lapsen enemmän kuin ketään muuta jäävät joskus ilman, ja toiset, joille ei saisi suoda edes villakoiria hoidettavaksi, saavat lapsia liukuhihnalla. Asiat eivät mene oikeudenmukaisesti lasta suunniteltaessa ja toivottaessa. Ne menevät biologisesti. Enkä tiedä onko minun ja mieheni biologiat yhteensopivat.

Palataan eiliseen olotilaan. Välillä siis paha olo, jota on nyt jatkunut lähes tauotta (ruokailut ovat menneet hyvin, muuten voin jatkuvasti pahoin), mutta eilen oli hetkiä, jolloin en tuntenut ollenkaan mitään. Ja toisia hetkiä, jolloin tunsin pahan olon pahenevan aiemmasta. Kerran vessaan mennessäni, kun en edes tuntenut hirveää pahaa oloa, tuli oksennusreaktio ihan itsestään. Ei tullut mitään ylös sentään.

Ja koko ilta meni sohvalla, paitsi ihan minilenkin, jonka pakotin itseni tekemään koiran kanssa. Viisi minuuttia kävelin, ja puolessa välissä tuli taas paha olo. Suuntasin takaisin sohvalle.

Jano on myös lisääntynyt entisestään. Se oli välillä vähän maltillisempi, mutta on palannut ensimmäisten viikkojen tasolle. Olen siis huomenna 10+0. Ja tänään on aivan kamala olo edelleenkin. Niska on myös ilmoittanut olemassaolostaan. Se kuumottaa, ja menee varmaan lukkoon tässä aika pian. Se ei välttämättä liity raskauteen, mutta nyt ei jaksaisi mitään muita oireita, kuin nämä raskauden tuomat.

Ja eilen tajusin vihdoin pahan olon positiivisen merkityksen. Kun paha olo oli hetken poissa kokonaan, kaipasin sitä. Se on minulle vahvistus siitä, että raskaus jatkuu. En tykkää siitä, mutta elän mielellään sen kanssa, jos kaikki menee masun kanssa hyvin. Valitan siitä tänne ja miehelleni, koska jonnekin pitää päästää höyryt ulos, enkä voi päästää niitä äitilleni tai siskolleni, joille normaalisti tilitän. En tahdo nyt vaivata heitä tällä minun alkuraskaudella, sillä sisko on ihan viimeisillään, ja synnyttää ihan näinä päivinä.