Eilen olin todennäköisesti viimeistä päivää täissä konttorilla. Vielä päivystän tämän päivän ja maanantain, ja kenties jos huvittaa, niin hoidan joitakin muita juttuja vielä pois sijaiseni pöydältä, jotta hän pääsee oppimaan nuo tärkeimmät asiat. Mutta aika ei riitä kaiken tekemiseen, jota olen suunnitellut hoitavani pois. No, jos joutuu yli kuukautta ennen äitiyslomaa sairaslomalle, niin noin kait se meneekin.

Eilen siis tapasin vihdoin sijaiseni, jota pomo on jo ehtinyt jonkin verran hehkuttaa. Ja oli hän hehkutuksen arvoinen. Ihana sijainen! Osasi käyttää Photo Shopia, joka on aika keskeinen työkalu työssäni. Ja ymmärsi html:n päälle. Ja muutenkin vaikutti olevan tasapainoinen ja oppivainen. Hienoa jättää työ hänelle.

Olin koko päivän siis konttorilla, ja olihan se intensiivistä, kun yritin saada perehdytettyä sijaiseni hirvittävän moniin eri asioihin. Hyvin ehdittiin loppujen lopuksi käydä läpi tärkeimmät asiat, mutta tulee varmasti paljon yllätyksiäkin.

Itse olin täysin poikki eilen töitten jälkeen. Olin fyysisesti täysin raunioina, noh, ehkä liioittelen vähän, mutta olin oikeasti jo kotimatkalla nukahtamispisteessä, ellei maha olisi supistellut ja särkenyt aivan liikaa. Onneksi supistukset ja särky eivät tulleet käsi kädessä, sillä silloinhan olisi voinut jo tosi olla käsillä. Mutta totesin, että ei kyllä pitäisi enää mennä töihin ennen lapsen syntymää, kun on noin poikki yhdestä päivästä. Ajatella jos tekisin sitä vielä 5 päivää viikossa?! En selviäisi siitä, enkä usko, että vauvakaan kovin tykkäisi siitä. Eli lusikka vaan kauniiseen käteen - minun on hyväksyttävä (ja olenkin hyväksynyt sen) se, etten ole mikään luonnollinen odottaja. Ei se luonnistu minulta helposti ja kepeästi. Raskaus ei ole minun parasta aikaani. Eikä nämä supistukset ole normaaleja. Näillä viikoilla minun pitäisi pystyä vielä liikkumaan jokseenkin hyvin paikasta toiseen pelkäämättä portaikkoja tai pitkiä matkoja, jos ei autoa saa ihan viereen. Urheilijana tämä on oikeasti aika rankkaa. Miten normaalisti suhteellisen fyysinen ihminen voi muuttua näin avuttomaksi?

Hassua onkin se, että henkisesti voin ehkä paremmin kuin koskaan. En edelleenkään hermoile kovasti synnytyksestä, tai elämästä synnytyksen jälkeen. En ole huolissani siitä, osaanko olla hyvä äiti, ja pärjäämmekö henkisesti tai taloudellisesti. Voin tosi hyvin jos ei tätä mahaa oteta huomioon.

Ja täytyy myöntää, että kyllähän minä joistakin raskauden tuomista asioista nautin. Nautin lapsen liikkeistä mahassani. Ne ovat tosi kivoja, ja jään varmasti kaipaamaan niitä synnytyksen jälkeen. Nautin siitä, ettei tarvitse miettiä jatkuvasti miltä näyttää (noh, en minä aina sitä mieti), nyt näytän norsulta, mutta silti ihmiset hymyilevät minulle, enimmäkseen naiset. Kuulun kait johonkin salaiseen sisarkerhoon nyt, kun minusta näkee, että minusta tulee äiti. Ja nautin siitä, että voin avoimesti selailla Vauva-lehteä, ilman että joku saa jotain “vääriä” käsityksiä tulevaisuudentoiveistani.

Mutta samalla sydämen täyttää huoli, josta en varmastikaan koskaan pääse eroon - mitä jos jokin meneekin vielä pieleen? Mitä jos ajamme kolarin, tai istukka irtoaa, tai lapsi hairahtuu huumeisiin teini-iässä? Noista en usko pääseväni koskaan eroon, joten niiden kanssa on vain opittava elämään.

Toinen huoli on myös se, että ne ystäväni, jotka eivät ole syystä tai toisesta saaneet omia lapsia, ja jotka niitä haluavat - että teen heitä kohden väärin saamalla tämän pienen pojan. Minulla on hirveän huono omatunto siitä, että loppujen lopuksi tämä oli minulle näin helppoa. No, helppoa ja helppoa, mutta siis verrattuna lapsettomuuteen. Ja lapsettomuutena en näe ainoastaan kliinistä lapsettomuutta, vaan myös esim. sen, että ei löydä sopivaa miestä/naista, jonka kanssa perustaa perheen. Minulla on muutama lapseton ystävä, joille niin mielelläni soisin sen mitä he toivovat. Mutta en vain voi tehdä asialle oikein mitään. Toivon vaan, että he tekisivät itse kaikkensa sen eteen, että puitteet lapsen saamiselle olisi parhaat mahdolliset. Jottei sitten jälkeenpäin sitä ainakaan myöhemmin tarvitse harmitella. Se vaatii tietenkin joiltain isoja ponnisteluja, mutta uskoisin palkkion olevan tarpeeksi suuri.

Nyt lähdin vähän väärille poluille. En puutu enää toisten asioihin, ellen näe, että heille tehdään jotain väärää. Nyt tarttee mennä syömään, kun alkaa olla paha olo.