Tuo otsikko ei ehkä ihan kuvaa fiiliksiä. En edää kuvittelekaan pääseväni takaisin työelämään ennen äitiyslomaani. Olen hyväksynyt sen asian, että olen yksi heistä, joka jää sairaslomalle reilusti ennen äitiyslomaa. Vaikka en tahtoisi olla yksi niistä, niin olen, ja lapseni takia olisin vaikka koko raskausajan sairaalahoidossa, jos se olisi lapselle parasta.

Mikä minua mietityttää on nyt synnytys. En vielä ole jaksanut paneutua kovinkaan paljon synnytykseen, mutta minua ihmetyttää se, että miten ihmeessä jaksan tuon maratonin melkein neljän kuukauden levon jälkeen. Kunto mahtaa olla maassa, jos tämä raskaus jollain lailla päättyy vasta 40:n viikon tienoilla. Meidän suvussa mennään vielä yleensä reilusti yli tuon 40 viikon.. No, tällä hetkellä olen tyytyväinen jos päästään viikoille 35-36 yhdessä paketissa. Ensimmäinen välietappi tästä eteenpäin on minulle viikko 32, tai se että saadaan se viikko täyteen. Silloin suurimmat riskit kehitysongelmista on yhden saitin mukaan ohi.

Heh. Telkusta tulee ohjelma "Meille tuli vauva". Nainen itkee mahdollista viimeistä raskauttaan. Minä en ole kovinkaan kiintynyt tähän raskauteen. Tahtoisin että se olisi jo ohi, mutta en tietenkään toivo ennenaikaista synnytystä, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Mahani on tosi iso jo tässä vaiheessa, toiset ovat 40. viikolla pienempiä kuin minä nyt. Toivon, ettei se ihan suoraan viittaa isoon lapseen, mutta kyllähän se menee niin, että jos maha on iso, niin sinne mahtuu isompikin lapsi. Ei nämä asiat käsi kädessä kulje, mutta harvemmin pienimahainen odottaja saa ison lapsen.. Meidän sohva on käynyt kovin tukalaksi olopaikaksi viime viikkoina. Toki siinä on mukava oleskella, mutta koska vauva haluaa minun kääntyvän välillä, niin joudun tietenkin kääntymään silloin tällöin. Ja voi kiesus, että sohvalla asennon vaihtaminen on hankalaa. Saadaan uusi napakampi sohva vasta ensi kuun lopulla.. Ollaan tilattu se vuodenvaihteessa, mutta koska haluttiin divaani oikeakätisenä, niin se ei ollut ihan noin vain noudettavissa. No, silloin jos vauva on vielä mahassa, niin ei varmastikaan tee pahaa saada napakampi sohva, jolta ehkä jaksaa punnertaa ylös. Sen verran voin arvioida jo mahan kasvua, etten tule olemaan mikään sisar hentoinen silloin helmikuun lopulla..

Nyt olen ajatellut ruveta pikkuhiljaa lukemaan synnytyksistä. En ole yhtään suunnitellut mitään. En ole luonnollista synnyttäjä -tyyppiä, joka haluaa kokea sen mahdollisimman luonnollisesti. Olisin itse asiassa valmis luopumaan koko raskausajasta, ja eteenkin synnytyksestä. Samat fiilikset minulla oli kun hankin koiranpennun kolme vuotta sitten. En tarvitse sitä kakka-pissa-jaksoa, vaan koiran, jonka kanssa haluan mennä lenkille ja josta on iloa ja seuraa. En ole hoivaavaa tyyppiä sillä tavalla, että tahdon nähdä asiat alusta alkaen. Toki oma lapsi on aivan eri asia kuin koiran hankkiminen, mutta siis voisin tosiaan hypätä yli monta askelta, menettämättä rakkauden tunnetta lastani kohtaan. Äh, tätä on vaikea selittää, mutta koska lasten hankkiminen yleensä tehdään näin, ja koska se on minulle ollut mahdollista, niin tehdään se tämän mukaan. Voisin silti aivan yhtä hyvin rakastaa adoptoitua lasta. Ehkä tuo selittää asian paremmin kuin raskauden skippaaminen. Mutta toiset vaan tahtovat kokea sen, minulle ei koskaan raskaus ollut itsestäänselvyys. Lapset olivat. Tosin vähemmän, mitä kauemmin heitä ehdin toivoa. Olinhan toivonut lasta jo viitisen vuotta, ennen kuin onnistuin tulemaan raskaaksi (ja jatkamaan sitä puolitoista viikkoa pidempään).