Tässä kierrossa ollaan pari kertaa lipsuttu harrastusohjelmastani niin, että on ollut yli kaksi vuorokautta aikaa kylvöjen välissä. Olkoot niin. Jos ei tärppää, niin ei tärppää. Mutta yleisesti kait se on pakko hyväksyä, etten tule helposti raskaaksi, ja silloin pitää olla tarkempi ajoitusten suhteen, ja muidenkin asioiden suhteen. En vielä siis tiedä edes sitä, pystynkö saamaan lapsia. Kaksi kertaa olen saanut himmeän plussan testeissä, mutta ne kerrat ovat päätyneet varhaisiin keskenmenoihin. Tiedän siis, että voin plussata, mutta voiko hedelmöitetty munasolu kiinnittyä, on toinen kysymys. Sehän varmaan nähdää jonkin ajan sisällä, sillä uskon, että kun kaksi kertaa on nyt peräkkäin onnistunut hedelmöittymään jo, niin kolmas kerta voisi olla se ratkaiseva kerta. Päättyi se sitten keskenmenoon, tai vauvaan, niin alkaa selvitä pikkuhiljaa nämä asiat.

Nyt lomalla en ole jaksanut surra näitä juttuja kovinkaan paljon. Eihän se mitään tai ketään auta. Mutta kieltämättä läheisten raskaudet alkavat tuntua epäoikeudenmukaisilta, mitä pidempään itse on yrittänyt. Ja nyt siis on menossa kahdeksas kuukausi. Oppikirjojen mukaan tämä voidaan laskea normaalia pidemmäksi ajaksi, muttei kuitenkaan epänormaaliksi vielä. Kuulemma joillakin pareilla voi kestää useamman vuoden tulla raskaaksi, vaikkei heissä löydykään mitään vikaa. Ja tietenkin on olemassa pareja, jotka eivät koskaan tule raskaaksi, vaikkei mitään vikoja löydetä. Puhumattakaan heistä, joilla on todettu jokin ongelma. Mutta heistäkin jotkut voivat yllättäen tulla raskaaksi, kuten yksi tuttavapariskunta. Koska nainen tiesi, että hänen on lähes mahdoton tulla raskaaksi, hän ei edes ihmetellyt myöhästyneitä kuukautisia, vaan vasta useamman viikon jälkeen teki huvikseen testin, joka yllättäen näyttikin positiivista.

No, ilmeisesti minulla tuo ovulaatio toimii ainakin nyt vihdoin, kun kaksi kuukautta peräkanaa on tärpännyt (ja mennyt kesken).

Ajattelin aluksi, kun aloitin tämän blogini, että tästä tulisi sellainen kaunis kertomus minusta ja tuskastani, kun en onnistu tulla raskaaksi, ja että kenties se tuska sitten kääntyisikin iloksi ja blogista tulisi raskauden-seuranta-blogi. Olisin kirjoittanut ihanat kirjeet syntymättömille lapsilleni, ja mietiskellyt näiden juttujen merkityksiä. Mutta mikä tästä tulikaan? Toistan itseäni päivä päivän jälkeen, ja kerron milloin olemme harrastaneet ja milloin emme ehtineet. Ja mitä kuvittelen että kehossani kenties juuri tällä hetkellä tapahtuu.

Tässä kuussa en usko tulevani raskaaksi. Kiertopäiviä on jo näin paljon, ja olen taas tapani mukaisesti välillä mittaillut lämpöjäni. Ne ovat tosi alhaalla koko ajan, joten epäilen, ettei munasolu ole edes irronnut tässä kuussa. Ja ilman sitä taitaa olla kovin vaikeaa tulla raskaaksi. No, onpahan lapsi taas kuukauden nuorempi, kuin mitä toivoin.

Noin minä ajattelen koko ajan. Koska ystäviäni on useampi raskaana juuri nyt, olisin halunnut päästä samaan kelkkaan heidän kanssaan, saada lapsi samana vuonna kuin he, mutta se toivo meni jo muutama kuukausi sitten umpeen. Nyt toivon, ettei ikäero kasvaisi kauhean isoksi, mutta alkaa kasvaa väkisinkin jo vuodeksi ja puoleksivuodeksi, puhumattakaan niistä lapsista jotka ovat jo syntyneet tänä vuonna ystävilleni.

Miksi asioiden pitää olla aina näin hankalia meikäläiselle? Miksen saisi koskaan onnistua missään, kuten muut? Tahtoisin saada vastauksia noihin kysymyksiin. En ole oikeasti koskaan kärsinyt kauheasti elämässäni, mutta koskaan eivät asiat ole tulleet myöskään helposti minulle. Olen ollut koulukiusattu, olen kärsinyt vakavahkosta sairaudesta parikymppisenä, olen tullut petetyksi ja jätetyksi usean kerran. Olen katsonut, kun muut saavat kasaan oman elämänsä nuorena. Olen katsonut isäni juopottelua ja pettämistä, ja tukenut äitiä, kun ero sitten vihdoin tuli. Olen kamppaillut painoni kanssa enkä aina voittanut, vaikken mitään ladon oven kokoinen olekaan. Mitä vielä pitäisi kertoa. Olen aina silloin tällöin kärsinyt itsesäälikohtauksista, kuten tätä nyt. Miksi kaiken pitää olla niin helskutin hankalaa meikäläiselle? Antakaa joskus jotain helpollakin, pliis!

No joo, ei kait se auta kuin kulkea se pidempi tie vanhemmuuteen. Jos olisin niitä, jotka saavat asiat helposti, niin olisin pian synnyttämässä. Mutta nyt ei olla edes päästy alkuun koko odotuksen suhteen. Hah. Ne jotka sanovat odotuksen kestävän noin yhdeksän kuukautta ovat väärässä. Minä olen odottanut jo viisi vuotta, yrittänyt kahdeksan kuukautta, ja odotan edelleen, että "odotus" edes pääsisi alkuun.

Sen jälkeen kun viimeisimmätkin pahan olon tunteet katosivat, eikä harrastaminen sattunut enää (ok, eilen sattui jostain syystä), niin minulla ei ole ollut minkäänmoisia raskaustuntemuksia. Ei ole suuta kuivannut, eikä tehnyt mieli makeaa enemmän kuin muutenkaan. Ei ole itkettänyt enemmän kuin tavallista eikä mitään. Ei niin mitään. Ja tiedän, etten ole tullut raskaaksi tässä kuussa. Tunnen sen kehoni jokaisella solulla. Ja se harmittaa. Tunnen että olen ihan normaalitilassa. Voi kuinka toivoisinkaan olevani väärässä.