Eilen minulla oli luvassa valmentajaryhmälleni tarkoitettu harjoitus. Siellä oli tarkoitus tekemällä opetella uusia harjoituksia, miten ryhmää voi ohjata ja innostaa ja kehittää. Ja pitkästä aikaa pääsin siis pelaamaan aikuisten ihmisten (enimmäkseen miesten) kanssa. Ja meno oli myös sen mukaista. Pelattiin kovaa ja korkealta. Oli siis niin hauskaa, että en malttanut ottaa iisisti. Maila kädessä minua ei oikein pysäytä mikään. Ja myös nuoret salibandyjäbät saivat meikätytöstä jonkinmoista vastusta, kun pelattiin pienellä kentällä. Pelattiin siis todella kovaa, ja pelin jälkeen selkäni huusi hoosiannaa. Onneksi kyseessä oli enimmäkseen lihaskipuja. Mutta eiliset treenit vahvistivat ajatusta siitä, että olen tehnyt oikean ratkaisun, kun olen jättänyt treenaamatta salibandyä aikuisten kanssa sen jälkeen, kun ilmeni, että olen raskaana. En yksinkertaisesti osaa löysäillä, kun pääsen jouksemaan sen ihanan reikäpallon perään.

Nyt ovat paikat aika kipeät, mutta maha tuntuu edelleen tyytyväiseltä, mitä vähän pelisession jälkeen pelkäsin. Pulssi nimittäin nousi aika maksimilukemiin jossain vaiheessa..

Jos nyt saisin keskenmenon, niin miettisin ikuisesti, oliko pelaamiseni se, joka aiheutti sen. Mutta en saa keskenmenoa. Olen sen päättänyt. Minun pikku veitikkani kyllä kestää sen. Näin on pakko ajatella. Eikä minulla missään vaiheessa tullut paha olo, joten tuskin siitä oikeasti mitään haittaa oli. Kait lapsikin tykkää, kun äiti liikkuu ja nauttii. Saa ehkä lapsikin niitä ihania endorfiineja.