Olen innoissani seurannut erästä toista blogia, jossa pitkien hoitojen jälkeen ollaan täysin puskan takaa onnistuttu tulemaan raskaaksi. Olen yrittänyt edes vähän samaistua tämän tulevan äitin tunteisiin vertaamalla heidän tilannettaan omaani. En todellakaan väitä, että minä olisin kärsinyt lapsettomuudesta, kuten he. Mutta omalla tavallani olen oikeasti jo kuusi vuotta kärsinyt siitä, ettei minulla ole lapsia. En ole ollut hoidoissa, enkä ole ollut siinä mielessä lapseton, vaan olin pitkään sinkku sen jälkeen, kun suhde jossa jo ehdittiin jättää pois ehkäisy, loppui. Tämä ei ole sitä "aktiivista" lapsettomuutta, vaan passiivista, jolloin ei ole joidenkin mielestä oikeutta edes toivoa lasta, ja kärsiä siitä ettei lasta ole.

No, haistakaa paskat, sanon minä niille, jotka jaksavat toisia kritisoida. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin miksi kommentoida ollenkaan? Se vaan loukkaa toisia, eikä anna mitään rakentavaa kenellekään.

En minä Elishia, olekaan verrannut teidän hoitojanne ja minun omaa pientä salaista toivetta saada lasta. Vaan olen edes etäisesti yrittänyt asettua teidän tilanteeseen peilaamalla omaani siihen. Ei kai se väärin ole. Mielestäni olen aina painottanut, ettei tilanteemme ole vähääkään samanlaiset, mutta jotta itse voisin samistua ajatuksiisi, olen koettanut hakea jotain kiintopistettä, joka edes muistuttaisi teidän tilanteestanne. Ja ne kiintopisteet ovat minun aiemmin kokemani anemia, joka sotki kuukautiseni täydellisesti todella pitkäksi ajaksi, ja jonka takia minulle sanottiin, ettei kannata noin vain yrittää lasta, vaan se pitää suunnitella ja käydä läpi lääkärien kanssa. Ja toinen kiintopiste on se, että kahdeksan kuukautta yritettiin (ilman lääkärin tapaamista, koska anemiasta oli kulunut sen verran aikaa, että vuosi olisi kuitenkin yritettävä) ja puolen vuoden jälkeen sain kaksi keseknemenoa peräkkäisinä kuukausina. En väitä, että tämä on mitään teidän tilanteeseen verrattuna, mutta silti se on jotain, mitä suurin osa naisista ei tule koskaan kokemaan. Tänä aikana, kun me yritimme, ystäväni tuli raskaaksi kolmessa kuukaudessa, muutama ystäväni synnytti lapsen ja siskoni tuli raskaaksi ja ehti melkein synnyttää. Vaikkei yhdeksän kuukautta ole numeroissa pitkä aika, siihen mahtui paljon asioita, jotka muistuttivat omasta mahdollisesta ongelmasta.

Nyt kun olen itkuni tänään saanut ulos, niin voin kertoa, että olo on ihan hyvä. Liikkeitä oli vähän vähemmän eilen - johtuisiko stressistä, mutta yöllä ja tänään aamulla on kaveri ollut aika aktiivinen taas..

Eilen ratkesin suklaajäätelöön ja irtokarkkeihin. Ihan tyhmää, mutta olin niin huonolla tuulella jatkuvasti, että jossain vaiheessa annoin periksi. Ja sen jälkeen olo koheni :-) Nyt jatkan taas yritystäni olla ilman makeita herkkuja. Otan sitten, jos jotain tarjotaan, mutta koetan olla viikon ostamatta itse mitään nameja.

Meillä on muuttopuuhat aivan kesken tällä hetkellä. Suurin osa tavaroista on pakattu, mutta ei kuitenkaan läheskään kaikki. Huomenna on itse muuttopäivä, ja olemmekin jo evakossa isän mökissä. Siellä on sähkö ja sauna ja kaikki normaalin talon mukavuudet, joten pärjätään mainiosti siellä. Viikon asustetaan siellä, koska me luovutamme asunnon ensi viikon tiistaina, ja saamme oman talon käyttöön vasta ensi viikon lauantaina. Meidän tavarat ovat siellä yhdessä huoneessa uudessa talossamme viikon verran itsekseen. Nyt siis asumme periaatteessa matkalaukussa viikon verran. Ihan  mukavaa, että vihdoin saadaan se talo aika pian. Tätä on odotettu tosi kauan, tai no siltä tuntuu ainakin :-)